Minulla on aikaisemmin ollut bloggerissa kaikille lemmikeille oma blogi, mutta se täyttyi vain meidän Cindyn touhuista, eikä oikeestaan muusta.
 En jaksa enään kirjottaa sitä blogia ja olen alkanut pitämään vuodatuksesta enemmän, niin nyt tänne tulee tämän karvakuonon oman blogi, jossa voi lukea vain tämän koiruuden touhuista ja päähän pistoista. :)

 Jos ei ole entuudestaan tuttu koiruus, niin kerrotaanpas hänestä vähäsen.
Cindy on 2 vuotias sekarotuinen tyttö.  Hänen emänsä on coton de tulear ja isäksi sanottiin tiipetinspanieli, mutta jokseenki epäilen sitä.

Cindyn emä odotti pentuja kun hänen omistajansa työnsi koiransa jollekkin naapurilleen ja muutti itse ulkomaille. Emo hylki Cindya, olihan hän pentueen kääpiö ja se jolle ei nisiä riittänyt. Äitini osti cindyn ja hänet luovutettiin 6 viikkoisena.
 Cindyn tulon jälkeen ilmeni ongelmia, sisarukseni kärsivät allergiasta ja veljeni pelkäsi Cindyä yli kaiken, joten äiti joutui luopumaan hänestä. Cindylle olisi ollut valmiina jo seuraava koti. Pitkän itkupotkuraivareiden ja suostuttelun jälkeen äiti päätti antaa koiran minulle 17 vuotis syntymäpäivä lahjaksi ja näin Cindy jäi minulle. 

Cindyn saatuani vaihdoin koulua, muutin takaisin isäni luokse asumaan, mutta ikinä en ole katunut päätöstäni!

 Yhteinen taipaleemme on ollut 2  vuoden aikana mutikas.  
Cindy oli haastava pentuna, ainakin minulle. Hän oli antanut johtajan paikan iskälle heti ensisilmäyksellä, minä olin vain lelu. Eli se hyökkäili jalkoihini ja käsiini jatkuvasti kiinni. Pitkään mun jalat ja kädet olivat ruvilla ja mustelmilla koiran hampaiden jäljiltä. 

 Cindy ei suostunut kävellä hihnassa, sekin tuotti ongelmia. Moni varmaan tuomitsee minut siitä, että jätin cindyn hihnan kanssa istumaan syrjäselle tielle ja lähdin kävelemään. Tiesin että koira ei hylkää omistajaansa ja perheen jäsentään, muuten en tätä olisi edes tehnyt, riskitkin olivat tiedossa. Kerkesin 5-7 metrin päähän Cindystä kun hän lähti juoksemaan luokseni. Kyllä se sit lopulta tottui siihen että ulkona ollessa pitää kävellä ja tästä tavasta päästiin viikossa eroon.

 

Cindy oppi myöskin ulkosiistiksi. Olimme monta tuntia ulkona päivässä, jopa monta tuntia kerrallaan, mutta pentu senku pidätti ja pidätti.  Vasta sen jälkeen ku menimme sisälle, tämä teki lattialle.  Tämä oli niin hermoja raastavaa..
 Lopulta kesäloma loppui ja mun piti palata kouluun. Opeta siinä sit yksin koiraa sisäsiistiksi. Kotona oli jatkuvasti joku, mutta "koira on sinun, sinä hoidat, sinä koulutat, sinä viet ulos, sinä siivoat sen jäljet" jnejne. Kyllä, tämä on täysin totta. Mutta jos mulla menee se 8-10 tuntia siihen että menen kouluun, olen koulussa ja tulen kotia, niin kuka voi olettaa että sen ikäinen pentu pystyy pidättämään sen aikaa?  Monta kertaa sain huudot heti kun tulin koulusta kotia siitä että joku oli astunut koiran kakan päälle, koska en ollut siivonnut sitä. Tästä se oppi kuitenkin pois, kun äitipuoleni puuttui asiaan ja sanoi että kun tupakalle meette, niin koiran otatte mukaan. Siinä se menee samalla. 
Tää on yks niistä harvoista asioista mistä olen kiitollinen hänelle.

Cindy ei osaa/halua osata luokse tuloa. Tätä on työstetty 2 vuotta. Pentuna se kulki mun vierellä, oli hihnassa kiinni tai irti, tämä kuitekin hävisi uhmaiän myötä. Sen jälkeen joka kerta kun se on saanut mahdollisuuden, se on karannut. Kerta toisensa jälkeen olen saanut pelätä koiran hengen edestä. Kerran se oli jäädä rekan alle, mutta onneksi tajusi pysähtyä tienviereen, eikä juossut rekan alle. 
Nykyään olen tämän asian kanssa niin tarkka, että en anna sen olla aidatulla pihalla edes valvonnan alaisena ilman hihnaa. Ainut missä saa juosta vapaana on koirapuisto. Juuri tuo kerta kun se oli jäädä rekan alle, oli kun se karkasi aidaltulta pihalta.

 

Cindyn kanssa ei ole ollut ongelmia toisten koirien kanssa. Kaikkien kanssa on tullut toimeen, tosin nyt on ilmennyt isoille koirille rähinää, mutta tähän ollaan puuttumassa. Isoja lenkkikavereita on löydetty, nyt vain odotetaan että aikataulut täsmää.

Cindy on minulle perheenjäsen, mutta koira. Sen kanssa ei olla harrastettu mitään. Mietinnässä kuitenkin on ollut agility ja kerran meinaan käydä mäsärissä. Harrastuksiin on vaikea sitoutua tällä hetkellä, koska joutuu busseilla kulkee ja asutaan sen verran syrjäseudulla.

Tässä oli Cindystä ja meidän yhteisestä taipaleesta. 
 Uskon että jokainen on tehnyt koiriensa kanssa virheitä, enkä näin luultavimmin ole ainoa! En aio esittää blogissani täydellistä koiran omistajaa, koska sellainen en ole, kuka olisi? 
 Voin vain kertoa että tuo valkoinen karvakuono on minulle kaikki kaikessa, enkä voisi luopua siitä, vasta kun on pakko. Ongelmat kohdataan yhdessä ja niistä päästään yli sisulla ja päättäväisyydellä!